Lapset ja nuoret kehittyvät eri tahtiin ja omaavat erilaisia vahvuuksia, joten koulujärjestelmän on tuettava heidän yksilöllistä oppimistaan. Tasoryhmät auttavat tarjoamaan opetusta, joka on oppilaalle sopivalla haastetasolla ja tukee hänen motivaatiotaan sekä kehittymistään ilman, että kukaan jää jälkeen tai turhautuu liian helppoon opetukseen.
Painotettu opetus, kuten musiikkiluokat ja liikuntapainotteiset koulut, mahdollistavat oppilaille syventymisen omiin kiinnostuksenkohteisiinsa ja vahvuuksiinsa. Tämä ei ole eriarvoistavaa, vaan pikemminkin kannustaa monipuoliseen kehitykseen ja tarjoaa mahdollisuuksia kaikille. Sen sijaan, että painotettua opetusta vähennettäisiin, on huolehdittava siitä, että se on kaikkien saatavilla eikä painotuksiin pääseminen ole kiinni perheen varallisuudesta tai asuinpaikasta.
Koulujen eriytymiseen on puututtava ensisijaisesti parantamalla peruskoulujen laatua ja resursointia, ei karsimalla erilaisia oppimismahdollisuuksia. Laadukas ja monipuolinen koulutus varmistaa sen, että jokainen lapsi saa kehittää itseään omalla polullaan ja löytää omat vahvuutensa.
Lapsen ja nuoren hermostollinen hyvinvointi paranee, kun hän saa antaa parastaan omilla luontaisilla vahvuuksillaan eikä häntä pakoteta olemaan muiden kopio.
Koulupolitiikassakin tulisi ymmärtää hermostollinen fakta: One size fits nobody eli tasapäistäminen on haitallista.
Lapsilla on erilaisia luontaisia taipumuksia, joita tulee tukea eikä estää, jotta jokainen saa kehittyä omien vahvuuksiensa mukaisesti ns. vapaalla hermostolla.
Tasapäistäminen ja yhteen boksiin änkeminen näennäisesti hyvältä kuulostavan ”tasa-arvon” nimissä ei johda hyvään kansanterveydellisesti eikä kansantaloudellisesti. Hermoston eli sekä aivojen että koko kehon näkökulmasta on erittäin haitallista joutua taistelemaan pitkät koulupäivät läpeensä ns. suoritushermostolla eli kansankielisesti sanottuna stressimoodissa.
Espoon kouluissa tulee olla tilaa painotetuille oppimispoluille, kuten musiikki-, liikunta- ja matikkapainotteiselle opetukselle, sekä muutenkin yksilöllisemmät hermostovahvuudet ymmärtävälle ja arvostavalle opetukselle. Valinnaisaineita tulee lisätä ja työelämän todelliset vaatimukset on käytävä kunnolla läpi, jotta kouluissa osataan priorisoida oikeasti tarpeelliset osaamistasot per oppiaine.
Valinnanvapauden tärkeys ei ole ideologista saati elitistä ajattelua, vaan hermoston hyvinvoinnin kannalta oikeasti tärkeää.
Tarvitsemme paljon enemmän vapautta valita opintoja jo peruskoulussa, erilaisia tasoryhmiä, painotetun opetuksen luokkia, erityis- ja pienryhmiä. Kuten tässä artikkelissa kirjoitin, inkluusio on niin tärkeää, mutta sitäkään ei parane väärinkäyttää.
Reilumpi valinnanvapaus ei pelkästään paranna lasten ja nuorten jaksamista koulupolun läpi, vaan on tulevien opintojen ja työelämän kannalta erittäin olennaista.
Näin terapeuttina ja toiminnallisen neurotieteen menetelmien valmentajana on surullista lukea uutisia, joissa yksilöllinen hermostomme halutaan jo lapsena tukahduttaa pakottamalla jokainen ”kunnon suomalainen” samaan muottiin mukamas tasa-arvoisen kohtelun nimissä. Se ei ole haitallista pelkästään yksilön inhimillisestä näkökulmasta, vaan kansanterveydellisesti ja kansantaloudellisesti.
Aiemman pitkän yritysjohtajakokemukseni pohjalta näen suuren ongelman työelämässä menestymisen kannalta, jos yhteiskuntamme yrittää yhä 2020-luvullakin tehdä lapsista ja nuorista toistensa kopioita ensin 9 vuoden peruskoulun ajan, kun valinnaisten aineiden määrä on niin vähäinen. Eikä lukioissakaan ole tarpeeksi valinnaisuutta vielä, vaikka hitusen paremmalla tolalla ollaan verrattuna aiempaan.
Eihän työelämässäkään työnantaja pakota jokaista työntekijää käymään kaikki mahdolliset kurssit vain siksi, että kollegatkin käyvät niillä kursseilla. Jokaista tulee kouluttaa tasaveroisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että jokaisen tulee lusia tismalleen samat luokat ja oppiainemäärät läpi vaikka hammasta purren.
Se on tehotonta sekä yksilön että koko yhteiskuntamme näkökulmasta. Tässä artikkelissa selitän näkökulmani sekä yksilön että yhteisön ja myös kansanterveyden ja -talouden kautta.
Todellista inkluusiota, tasa-arvoa ja demokratiaa on se, että ymmärrämme olevamme erilaisia yksilöitä jo äitimme kohdussa eikä sitä totuutta mikään peruskoulukaan voi ylenkatsoa.
Yksilöllisyyden ymmärtämättömyys tappaa jokaisen yksilön hyvinvoinnin, jonka osatekijät ovat jokaisella meistä oman hermostomme luontaisten taipumusten mukaiset. Se, että me kaikki olemme tietysti keskenämme tasa-arvoisia, ei tarkoita sitä, että meidän tulee tasapäistää toisemme ja käytännössä aina alimman mittapuun mukaan.
Silloin yhteiskuntamme ei kasva yksilöllisten vahvuuksien voimalla, vaan kutistamme kansakuntamme kasvupotentiaalin. Ja jokaikisellä yksilöllä on potentiaalia paljon enemmän kuin useimmat itsestään tai vieruskaveristaan uskoisikaan, joten jokaiselle tulee antaa vapaus myös toteuttaa itseään ja kokeilla siipiään luontaisten taipumustensa ja kiinnostuksen kohteidensa kautta.
Monimuotoisuus tuo lisäarvoa kaikille, ja tuo koulupolun tuottama lisäarvo lunastetaan sekä nuorten parantuneena hyvinvointina ja työkykynä aikuisenakin. Tasapäistäminen ei rakenna hyvinvointia eikä kestävää kansantalouttakaan.
Neurotieteen tutkimukset ovat tarkentuneet ja hermostotietoisuus on onneksi lisääntynyt Suomessakin, mutta tieto puuttuu useimmilta peruskoulu-päätöksentekijöiltä. Teknisesti ja lyhytnäköisellä talouskalkulaatiollakin katsottuna näyttäisi olevan parasta unohtaa ihmisten yksilöllisyys, ja vieläpä mustamaalata yksilöllisyyttä ymmärtävät jopa elitistisiksi. Surullista ymmärtämättömyyttä neurobiologian ja -psykologian faktoista.
Sosialismissa halutaan jokainen ”toisinajattelija” tietysti valtion kontrolliin ja kurin alle, mutta hermostollisia vahvuuksia eli synnynnäisiä taipumuksia ei voi sammuttaa ilman jatkuvasti lisääntyviä stressiperäisiä oireita eli käytännössä lähes kaikkia nykypäivän trendidiagnooseja ja kansanterveydellisiä haasteita.
Yksilöllisyyden hyväksyminen ei ole ideologista eikä elitismiä, vaan ihmiseläimen synnynnäisten ominaisuuksien hyväksymistä ja vahvuuslähtöistä kasvatusta.
Vasta kun kansanedustaja tai kuntapoliitikko todella sisäistää ja hyväksyy edes biologiset ja neurologiset perusfaktat, voi alkaa pohtimaan parhaita päätöksiä mm. lasten ja nuorten koulumaailmaan.
Jokaisen lapsen tulee saada onnistumisen kokemuksia, jotta hän oppii luottamaan kykyihinsä ja kasvattamaan niitä. Lapsen itsetunnon kannalta on olennaista, että hän saa hyviä kokemuksia kouluarjessaan vaikkapa niin, että hän saa koulussakin harrastaa enemmän esimerkiksi liikuntaa tai kädentaitoja eikä häntä pakoteta pulpettiin tismalleen samalla tavalla kuin jokaikistä muuta oppijaa.
Jos otetaan tähän kohtaan metafora esimerkiksi joukkueurheilusta: onhan sielläkin tasoryhmät juuri siksi, että jokainen saisi sitä peliaikaa omalla tasollaan.
Jos kaikki pikkufutarit pakotettaisiin pelaamaan inkluusion nimissä samassa porukassa 9-12 vuoden ajan, niin jokainen olisi turhautunut ja heittänyt nappikset roskiin.
Futari, joka nauttii harrastuksestaan ja kivasta pelaamisesta kavereiden kanssa, lannistuisi, jos kilpailullisesti futikseen suhtautuva aina nappaisi pallon häneltä pois eikä harrastelijapelaaja oikeasti saisi niitä onnistumisen kokemuksia itselleen. Hän lopettaisi hyvän harrastuksen vain siksi, että ei päässyt omaan tasoryhmäänsä.
Ja tuo kilpafutari, joka ei saisi pelata tasoisiaan vastustajia vastaan ja tasoistensa joukkuekavereiden kanssa, turhautuisi pelkkään pihapotkupalloiluun. Hänkin lopettaisi hyvän harrastuksen vain siksi, että ei päässyt omaan tasoryhmäänsä.
Kaikki vanhemmat, joiden lapset ovat harrastaneet mitä tahansa joukkueliikuntaa, tietää tämän. Ja kyllä, harrastuspuolella sitten taistellaan, että kenen lapsi kuuluu mihinkin tasoryhmään ja futiksessa mielipiteitä voi riittää – myös perusteettomia. 😉
Mutta kouluissa oppilaiden kiinnostuksenkohteet ja tasoryhmät on edes hitusen helpompaa kouluarvosanojen kautta. Entäpä jos oppilas, joka haluaa nostaa omaa tasoaan, saisi siihen mahdollisuuden? Tasoryhmien ei tulisi olla kiveen hakattuja koko peruskoulun läpi, kuten eihän joukkueurheilussakaan ole.
Jokainen saa myös vaihtaa kiinnostuksen kohdettaan, aivan kuten joukkueurheilussa voi joko alkaa panostamaan lajiinsa enemmän tai vähemmän. Ja tasoryhmä muuttuu sen mukaisesti, jotta kaikilla on kivaa, jokainen edistyy omalla parhaalla tasollaan ja saa niitä onnistumisia.
Lapsen hermoston hyvinvointi ja vahvan itsetunnon kehittyminen edellyttää yksilöllisyyden huomioimista myös normiluokkien oppi-, liikunta- ja välitunneilla
Kun haluamme hoitaa myös kansanterveyttämme ja parantaa mm. työkykyä mahdollisimman pitkään ikään asti, niin ihan jokaisen lapsen, nuoren ja aikuisen tulee saada toteuttaa itseään mahdollisuuksien mukaan niin oppi- kuin välitunneillakin.
Ja niitä mahdollisuuksia tulee lisätä. Aktiivisesti. Valinnanvapaus ja valinnaisten aineiden osuus kokonaisoppimäärästä on erittäin tärkeää, kun taas sen vastakohta, tasapäistäminen näennäisesti tasa-arvon nimissä ei oikeasti hyödytä ketään.
Jos esim. liikuntalukiotkin kiellettäisiin, niin kuka ei-urheilijanuori siitä hyötyisi? Sama koskee perusopetusta.
Itseasiassa liikuntaan liittyen on tässä kohdin ”pakko” (vielä kerran) toistaa ensisijainen hermostollinen perusfakta: liikuntaa tulee olla kouluissa rutkasti enemmän – edes välitunneilla ohjatusti, jos vapaamuotoinen leikki ja liike ei sytytä nykylapsia automaattisesti.
Julkisuudessa moitittuja musiikkiluokkia ja muuta erityisopetusta ei pidä lopettaa.
Jos perusopetus pulpetissa istuen maistuu jollekulle lapselle muita enemmän, sallittakoon se hänelle.
Minulle itselleni aikoinaan maistui se ihan tavallinen pulpetissa pänttääminenkin, mutta koinko itseni jotenkin kaltoin kohdelluksi, jos kavereita oli musiikkiluokalla?
En tietenkään.
Pikemminkinhän ei-musiikkiluokkalaisetkin pääsevät nauttimaan todella hienoista kulttuurielämyksistä esimerkiksi koulun joulu- ja kevätjuhlissa, kun musaluokkalaiset ovat valmistelleet esityksiään ilolla ja innostuksella jo pidemmän aikaa.
Ja kuvaamataitopainotuksella opiskelevat lapset ja nuoret tuottavat mahtavaa taidetta koulujen seinille. Se lisää viihtyisyyttä ja antaa opiskeluenergiaa muillekin kuin kuvisryhmäläisille.
Entä kun joku haluaisi jo lapsena erikoistua kädentaitoihin, niin miksi emme antaisi hänelle siihen mahdollisuutta? Se, että tietenkään kaikki lapset eivät tiedä kiinnostuksen kohteitaan vielä pieninä, ei saa tarkoittaa sitä, että sitten oman intohimonsa jo pienenä löytäneet eivät saisi toteuttaa itseään.
Jos itsensä toteuttaminen ja itseä kiinnostavien taitojen harjoittelu jätetään vain vapaa-ajalle, se vasta sitä epätasa-arvoista onkin: kaikilla lapsilla ei ole varaa harrastaa.
Kun haluamme koulun oikeasti lisäävän tasa-arvoa yhteiskunnassamme, annamme lapsillemme ja nuorillemme paljon enemmän valinnanvapautta valinnaisten aineiden ja tasoryhmien muodossa.
Yhteiskunta tarvitsee eri alojen osaajia, joten koulun tulisi tarjota lisää valinnanvapautta.
Yhteiskuntakin tarvitsee monipuolista osaamista laidasta laitaan eikä ”laadukas koulutus kaikille” tarkoita sitä, etteikö lapsia ja nuoria tulisi kannustaa heitä eniten inspiroivien oppiaineiden parissa.
Jos vaikkapa se erittäin tarpeellinen matikka ei oikeasti vaan nappaa pätkän vertaa, hänen toki tulee saada perusmatikkaopetus ja päästä luokaltaan mahdollisimman kelvollisilla arvosanoilla. Perustaidot täytyy olla hallussa, mutta matikassakin perustaidot tavallisen aikuisen arjessa ja työelämässä sisältävät useimmiten vain muutamia perusjuttuja.
Liian usein peruskoulun opetussuunnitelma on ”kaikkea kaikille” ja sitten vaaditaan, että jokaisen on pakko lusia jokainen tunti läpi, vaikka se veisi viimeisetkin voimat.
Jo hermostollisesta näkökulmasta katsottuna olisi paljon kokonaistaloudellisempaa, kun valinnanvaraa olisi enemmän jo lapsille ja nuorille.
Monessa ammatissa ei tarvita läheskään kaikkea sitä, mikä oppilaiden on pakko oppia jo peruskoulussa.
Kyllä, yleissivistys on tärkeää. Mutta jos on pahoja oppimisvaikeuksia, eikö olisi parempi antaa oppilaan saada onnistumisen kokemuksia häntä luontaisimmin inspiroivissa aineissa?
Lisäksi tietyssä aineessa innokkaita oppilaita lannistaa se, jos ”vähät välittävän” vieruskaverin vuoksi opettaja tankkaa samaa asiaa kerta toisensa jälkeen.
Tasapäistäminen sammuttaa jokaisen oppijan luontaisen hermostoliekin eikä edesauta kenenkään potentiaalin eikä oppimistulosten parantamista.
Kyllä, perustaidot tarvitaan ja niiden tulee olla kunnon tasolla jokaisella peruskoulusta valmistuneella.
Mutta me auttaisimme jokaista oppilasta ja myös kansanterveyttä ja -taloutta, kun rankasti priorisoisimme, mitkä ovat ne ihan kaikista relevanteimmat perustiedot ja taidot, jotka jokaisen oppijan on oikeasti osattava kunnolla eikä vitosen arvoisesti. Ja kaiken loppuajan peruskouluopinnoistaan oppilas saisi itse valita luontaisten kiinnostustensa mukaan.
Ajatella kuinka lisääntyisikään oppilaiden into herätä jopa aamutunneille, kun koulussa odottaisi oma innostus- eikä inhokkiaine yhä useammin?
Kun vanhempienkaan ei tarvitsisi teinejään väenväkisin sängystä kangeta, paranisi vanhempienkin arkijaksaminen ja ehkäpä sinne työpaikallekin riittäisi enemmän energiaa vähempien kouluhuolien myötä.
Edes ahkeran opiskelijan rahkeet ei riitä kaiken haltuunottoon kunnolla ilman aivan turhanpäiväistä ”hauki on kala”-tankkausta. Ei, vaikka olisit kympin oppilas ja kirjoittaisit usean laudaturin mennen tullen. Lahjakkaankin (käytännössä ahkeran) opiskelijan kannattaisi priorisoida ajankäyttönsä ja käyttää tuo lahjakkuutensa (eli ensisijassa perslihaksensa) omiin aitoihin intohimoihinsa eikä ainakaan uuvuttaa itseään täydellisyydentavoittelussa joka tontilla.
Tokihan sitä saa opiskella kaikkea mahdollistakin, jos ei ole yhtä intohimoainetta. Mutta kyllä jo peruskoulussa ja aivan viimeistään lukiossa tulee olla paljon nykyistä enemmän vapaavalintaisia aineita.
Olisi sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta parempaa, että jokainen saisi enemmän valita haluamiaan oppiaineita myös peruskouluissa eikä tasapäistäminen ajaisi kaikkia lapsia ja nuoria suoritusmoodiin joka rintamalla.
Koulun opetussuunnitelma ei aina ymmärrä työelämän todellisia tarpeita (Henkilökohtainen Case-tarina: Matematiikka)
Näin julkisesti en kirjoita muiden tuntemieni lasten ja teinien kouluarjesta ja -haasteista, joten kerron käytännön tosielämän esimerkin ihan vaan omasta hamasta menneisyydestäni. (+hieman miehenikin taustasta). Skippaa yli suosiolla 😉
Aikoinaan Espoon Viherlaakson lukiossa opiskellessani minua houkuteltiin usein vaihtamaan lyhyt matikka pitkään matikkaan ja hakeutumaan dippainssiksi Otaniemeen. Mutta tiesin haluavani jotain muuta, joten priorisoin parhaan silloisen teinitytön käsitykseni mukaan – ja se kannatti. Ja tosiaan lapsenikin tietävät, että en ole tekniikan ihmelapsi, joten eiköhän ollut ihan ookoo jättää jo lukiossa niiden aineiden opiskelu vähemmälle 😉
Olisin halunnut opiskella paljon enemmän muita aineita, ja koin, että osaamiseni minua oikeasti kiinnostaneissa aineissa jäi kovin vähäiseksi.
Nykyään on sentään enemmän valinnanvapautta lukioissa ja hieman enemmän yläkouluissakin, mutta sitä tulee entisestään lisätä ja ajankäyttöä priorisoida luontaisten kiinnostuksen kohteiden mukaan. Jos mikään ei juurikaan kiinnosta eikä halua kouluakaan vaihtaa, niin sitten toki voi opiskella pienet määrät sieltä täältä.
En siis lukenut lukiossa paljoa matikkaa, vaan olisin halunnut lukea enemmän mm. psykologiaa. Nykyäänhän toimin terapeuttina ja työhyvinvoinnin valmentajana, vaikka koulut käytyäni pitkään työskentelinkin yritysjohtajana. Lukion jälkeen menin siis Helsingin kauppakorkeaan ja valitsin lopulta pääaineekseni sen, missä voisi kuvitella tarvittavan sitä jo lukiossa minimoimaani matikkaa: laskentatoimen.
Vaikka moni kuvittelee, että vaikkapa kauppakorkeakoulussa opiskelevat tai talousosastolla töissä olevat tarvitsevat paljon matikkaa, niin todellisuus on täysin toinen.
Kauppakorkeakouluun sisään päästäksesi ja muutamilla peruskursseilla tarvitset kyllä matikkaa, mutta enemmänkin tarvitset maalaisjärkeä ja loogista päättelykykyä – jota matematiikka toki opettaa.
Mutta ihan puhdasta matikkaa tai tilastotiedettä? Niitä tarvitaan erittäin vähän, ellet halua erikoistua rahoitukseen (ja siihen pääaineeseen ohjautuu vain pieni osa kaikista kauppatieteiden maistereista myös tänä päivänä).
Kyllä, minäkin pidän matemaattisia taitoja erittäin tärkeänä ja olisi tärkeää, että peruskouluissa useampi kiinnostuisi matemaattis-luonnontieteellisistä aineista. Mutta läheskään kaikkeen työhön niitä ei tarvita, vaikka työ sinänsä kuulostaisikin liittyvän matikkaan eli laskentaan.
Olen itse siis aiemmalta koulutukseltani laskentatoimen ekonomi. Vaikka laskentatoimen maisteri kuulostaa laskentataitoja vaativalta koulutukselta, niin se ei ole sitä oikeastaan yhtään.
Moni hämmästyy, kun sanon näin. Mutta näin entisenä talousjohtajana ja KHT-tilintarkastajana voin vakuuttaa sinullekin, että koko aiemman yritysjohtajaurani (n. 25v) aikana tarvitsemani matikkataidot rajautuivat lähinnä plus-, miinus-, kerto-, jako- ja prosenttilaskuihin. Jep! Ja sama päti koko talousorganisaationi (140+) asiantuntijoihin, päälliköihin ja johtajiin sekä naapuriorganisaatioihinkin 99-prosenttisesti. Ja kyllä, me hoidimme talouden kaiken laskennan ja tiettävästi ihan oikein kaikki ne vuodet. 😉
Laskentatoimessa, tilintarkastuksessa ja talousosastojen lähes kaikissa työtehtävissä on paljon olennaisempaa ymmärtää loogisia kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita. Eli yleensä käytännössä maalaisjärkinen päättelykyky ja kokonaisuuden hahmottamiskyky on tärkeämpää, kuin mitkään potenssilaskut ja integraalilaskennat, joita ei tarvinnut oikeastaan kuin koulun sisäänpääsykokeessa.
Toki matikka opettaa loogista päättelyä, ja siksi matematiikkaa tarvitaan riittävälle tasolle asti tietysti peruskoulusta asti. Mutta esim. kaupallisen puolen laskenta- / taloushommissa sen varsinaisen matikkapuolen hoiti jo taannoin Excel ja Google Sheets kaikkine kaavoineen – nykyään myös tekoäly.
Emme saa estää matikastakaan innostuneita nuoria panostamasta matikkaan oikein olan takaa.
Matemaattis-luonnontieteelliset aineet ovat erittäin tärkeitä. Mistäs muuten kasvaisivat meille ne tulevat lääkärit, insinöörit tai vaikkapa kansantaloustieteilijät, jos matikassakin erikoistuminen estettäisiin ”yhteisen hyvän” nimissä.
Koulujen oppimissuunnitelmia ja -vaatimuksia päätettäessä tulisi ymmärtää todellisen työn luonne eikä tasapäistämisen vuoksi vaatia kaikilta oppilailta samaa. Tasapäistäminen hukkaa opiskelijoiden todellista oppimisen potentiaalia, kun he käyttävät arkipäivänsä energiasta suuren osan opintoihin, joilla he eivät tosiasiassa tule tekemään välttämättä (todennäköisesti) yhtään mitään.
Mieheni Antti Sutinen, joka itseasiassa myös on Espoon kuntavaaliehdokas, on alkuperäiseltä koulutukseltaan mm. insinööri. Ja hänenkin piti opiskella myös heidän opettajien sanoin aivan turhaan monia matikan ja fysiikan kursseja, joita ei tarvittu ko. insinöörityössä pätkän vertaa. Esimerkiksi heidän fysiikan opettajansa sanoi suoraan, että te ette tule tarvitsemaan näistä asioista mitään tai korkeintaan tarvitsette tätäkin laskentaa vasta siinä vaiheessa, kun olette työhönne kyllästyneitä ja haluatte laskea, että kuinkakohan pitkälle tietokone lentää ikkunasta ulos heitettäessä. 🙂
Hauska vitsi sinänsä, mutta kansantaloudellisesti katsottuna aivan valtavaa rahanhaaskuuta.
Ei, edes ne insinöörit eivät siis tarvitse kaikkia samoja taitoja kuin jotkut muut insinöörit. Entäpä kun tehtäisiin koko Suomen koulupolut käyneiden kesken gallup ja jokainen saisi äänestää, minkä verran oikeasti tarvitsivat kutakin oppiainetta.
Tämä ei tarkoita, etteikö tietysti tarvita sitä matikkaa, kemiaa ja fysiikkaa. Niitä tarvitaan paljonkin ja tulevaisuuden innovaatioiden kannalta varmasti enemmän kuin nyt. Kysymys on: kenelle?
Se, että niiden opiskeluun tulee kannustaa, koska yhteiskuntana tarvitsemme sitä, ei saa tarkoittaa sitä, että kaikki suomalaiset ängetään saman putken läpi ja kuvitellaan, että se millään tavalla lisäsi meidän normityöntekijöiden innovointikykyä.
Pikemminkin saisimme valtakuntaamme paljon runsaammin monialaisempia innovaatioita, kun koulut ruokkisivat monialaisuutta jo pienestä pitäen runsaampien valinnaisaineiden, tasoryhmien, erityisryhmien, painotettujen opetusten ja erityisryhmien kautta.
Meidän pitää pystyä priorisoimaan opetussuunnitelmiin kullekin aineelle se todellinen minimivaatimus, joka sitten pitää jokaisen oppilaan osata kunnolla eikä rimaa hipoen.
On erittäin tärkeää, että peruskoulusta päästään vasta, kun on esim. luku- ja kirjoitustaidot todella kunnossa ja matikan perustaidot varmasti hallussa eikä niin, että kaupan kassalla ei osaa laskea paljonko se 20% alennus onkaan tai miten sen ruokaostoksen arvonlisävero lasketaan nettona / bruttona. Arjen matematiikan perustaidoista ei parane tinkiä kenenkään kohdalla.
Jos oppilas ei osaa luokkatasolta vaadittavia perustaitoja kunnolla, häntä ei pidä päästää seuraavalle luokka-asteelle. Aivan kuten työpaikoilla: alisuoriutumiseen puuttuminen ja vahvempi ohjaus on yksilöä tukevaa eikä lainkaan mikään rangaistus.
Myös inkluusion näkökulmasta on täysin heitteillejättöä, jos annamme lasten ja nuorten pudota kelkasta jo ala- ja yläasteella vain siksi, että koemme liian vaikeaksi jättää heitä luokalle tarvittaessa.
Alisuoriutumisen katsominen sormien läpi on haitallista sekä työpaikoilla että kouluissa niin yksilön kuin vieruskavereidenkin kannalta. Työpaikalla johtajan ja kouluissa opettajan tulee osoittaa johtajuutta ja puuttua heikkoon suoritukseen tarvittavilla toimenpiteillä. Siinä ei ole mitään häpeällistä kenenkään kannalta, eikä johtajuutta tule pelätä. Se on suurta lähimmäisenrakkautta sekä yksilöä että muita kohtaan.
Perustaidot siis todellakin tulee olla kunnolla hallussa, mutta onko lainkaan järkevää vääntää vaikkapa derivointia jokaiselle? Ei minusta. Derivointikin tai yhtälöratkaisut ovat tärkeitä joissain työtehtävissä, mutta koko kansan peruskoulussa pitää oppilaiden saada oppia enemmän heitä itseään kiinnostavia asioita.
Jos jollakulla lapsella on voimavarat vähissä, hänen tulee saada fokusoida vähät voimansa niiden tuikitärkeiden arjen perustaitojen ja -tietojen hankkimiseen onnistuneesti. Jos hän käyttää vähät energiansa epärelevantteihin pänttäämisiin vain siksi, että joku koulupoliitikko on niin joskus taannoin päättänyt tarpeelliseksi ”yleissivistyksen” nimissä, niin eihän sellainen nosta tämän yksilön yleissivistystä tai käytännön osaamista lainkaan. Hänen yleissivistys on parhaalla tasollaan, kun hänen annetaan fokusoida kapasiteettinsa oikeasti olennaisiin asioihin ja lisäksi hänen voimavarojaan pyritään vahvistamaan.
Matematiikankin kiinnostavuutta saa varmasti lisättyä monen lapsen ja nuoren mielessä, kun sen tarpeellisuutta käyvät esittelemässä esim. tutkijat tai yrityselämän edustajat niistä työtehtävistä, joissa matikkaa oikeasti tarvitaan.
Ylipäätään lasten ja nuorten olisi hyödyllistä saada enemmän tietoa oikeista töistä eri aloilla, koska muuten he eivät tietenkään voi tietää muista ammateista kuin mitä lähipiirissään näkevät.
Kaikki nuoret, joiden kanssa olen näistä aiheista keskustellut, ovat sanoneet, että heillä oppilaanohjaus ei todellakaan vastaa tarpeisiin. Ja kyllä, välillä nuorten tositarinoita kuunneltuani mietin, että työelämän edustajien tarinoille kouluissa olisi varmasti tarvetta.
Kun joku lapsi tai nuori nauttii esim. luonnontieteellisistä aineista joko luontaisesti tai kuultuaan mielenkiintoisen ammattiesittelyn koulullaan, eikö olisi meidän koko yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta kaikista parasta, että hänkin saisi opiskella matemaattisia ja luonnontieteellisiä aineita mahdollisimman paljon lapsesta asti eikä vasta yliopistossa?
Eikö hänenkin kohdallaan tulisi määritellä, mikä on perusopetuksessa aivan välttämättömät muiden aineiden osaamiset, mutta hän saisi lopun koulupäiväänsä fokusoida omaan intohimoonsa?
Tai entä mihin on kadonnut ammattikoulujen kiinnostavuus?
Niissähän harjoitellaan valtavan tärkeitä taitoja, mutta arvostetaanko niitä suomalaisessa yhteiskunnassa?
Varmasti useampi nuori valitsisi ammattikoulun, kun he olisivat jo peruskoulussa saaneet käyttää enemmän aikaansa vaikkapa kädentaitoihin eikä heitä olisi pakotettu pänttäämään teoreettisia aineita sitä perusminimivaatimusta enempää.
Jos peruskoulussa lapsille luodaan täysin virheellinen kuva siitä, että ikäänkuin teoreettiset aineet olisivat tärkeämpiä kuin kädentaidot tai maanläheisempi osaaminen, ohjaamme lukioon oppilaita, joiden vahvuudet eivät ole teoreettisessa ajattelussa tai ylipäätään lukemisessa, jota lukiossa kyllä riittää.
Ja jos nämä lukiota ylistävällä yhteiskunnallisella asenteella pohjustetut oppilaat sitten lopulta sieltä 12-13 vuoden peruskoulu- ja lukioputkesta päästyään ymmärrettävästi yhä luulevat, että vain yliopisto on ”se ainoa oikea, kunnon opinahjo”, he tulevat uupumaan joko pitkittyvien yliopisto-opintojensa aikana tai viimeistään työelämässä. Heidän hermostonsa hokee stop joka käänteessä, mutta he puskevat edelleen suoritushermostollaan läpi, vaikka ne opinnot sitten venyisivät vuositolkulla. Koska he ovat oppineet suorittamaan silloinkin, kun ei todellakaan kannattaisi.
On ihan turha vaatia yliopisto-opiskelijoita opiskelemaan nopeammin päästäkseen työelämään aikaisemmin, jos sosiaalisten normien vinouman vuoksi olemme heitä ajaneet väärille urille lapsesta asti.
Meidän tulee hyväksyä sekä toisissamme että itsessämme se, että me olemme synnynnäisesti erilaisia hermostoltamme. Emme ole toisiamme parempia emmekä huonompia, vaikka emme ole samasta muotista veistettyjä. Ja meidän ei tule samaan muottiin itseämme myöskään änkeä, tai pahoinvointi lisääntyy samassa tahdissa kun kansataloudellinen tuottavuus heikkenee.
Yksilöllisesti kukoistava nuorisomme on rikkaus, ei rasite eikä tasa-arvoisen demokratian rikkoja millään mittarilla.
Kun yhteisöllisyyttä lisäävä koulujen inkluusiomalli ja yksilöllisempi erityisopetus sekä nykyistä laajempi valinnanvapaus yhdistetään tasapainoisella tavalla, kaikki oppilaat hyötyvät.
Välittömästi hermostonsa hyvinvoinnin, paremman keskittymiskyvyn ja innostuneen motivaation muodossa.
Ajan myötä parempina oppimistuloksina. Kukaan ei muista kaikkea, joten on olennaista osata priorisoida ja fokusoida olennaisiin asioihin jo peruskoulussa.
Lapset, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa intohimoaan, voivat tietysti valita edelleen opiskella kaikkea laidasta laitaan. Sillä tavallahan ne omat luontaiset kiinnostuksen kohteet löytyvät ja lapsi oppii vahvuusalueensa sekä kehitystarpeensa.
Mutta lapsi, joka jo tuntee intoa rajatumpaan osaamisalueeseen, ansaitsee yhtä lailla parhaan mahdollisen tuen. Häntä ei pidä latistaa ja pakottaa opiskelemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä vain siksi, että joku muu lapsi haluaa niin tehdä ja vaikka Suomen koulumaailma on sellaiseen tottunut ”tasa-arvon” nimissä.
Tasapäistäminen sammuttaa hermoston hyvinvoinnin myötä opiskeluinnon ja työmotivaation eli kansanterveyden ja -talouden
Kun päättäjät alkavat ymmärtämään hermostollista eli biologista yksilöllisyyttä, he ymmärtävät miten laajaan valinnanvapauteen lapsia ja nuoria tulisi nimenomaan kannustaa eikä änkeä jokaista lasta saman putken läpi väenväkisin puskemalla.
Koulujen päätöksenteossa tulee oivaltaa, että kansanterveys ja kansantalous kulkevat käsi kädessä tiiviimmin kuin arvaammekaan.
Koulujen päätöksenteossa tulee oivaltaa, että kansanterveys ja kansantalous kulkevat käsi kädessä tiiviimmin kuin arvaammekaan.
Yksilöllisten taipumusten ja kiinnostuksen kohteiden arvostamiseen kannustaen,
Kati Niemi
Kuntavaaliehdokas (Espoo)
Aluevaaliehdokas (Länsi-Uusimaa)
