Hesarin ja Ilta-Sanomien vaalikone kysyi, onko Suomessa liian helppo elää sosiaaliturvan varassa. Sosiaaliturvan varassa elävällä ei ole helppoa, vaan hänellä on ongelmia, joiden kestävään ratkaisuun hän tarvitsee oikeaa apua – ei pelkästään ”sosiaaliturva”-rahaa. Sosiaaliturva rakentuu sananmukaisesti sosiaaliselle turvallisuudelle eli yhteisöllisyydelle. Sosiaalisen turvan tasoa ei kannata mitata vain rahassa, sillä turvan tunnetta ja hyvinvointia parantavaan osallisuuteen voidaan vaikuttaa muutenkin. Tämä edellyttää säälin sijaan uskoa yksilöön ja muutokseen parempaa kohti.
Kestävästi toimiva eli aito sosiaaliturva ei tarkoita eurojen siirtämistä syrjäytyneen tilille ”koita pärjätä”-tyyppisesti. Rahaa olennaisempaa on ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka syntyy yhteisön tuesta, merkityksellisistä ihmissuhteista ja mahdollisuuksista osallistua yhteiskuntaan. Nykymuotoista ”sosiaaliturva”-rahaa reilusti olennaisempaa on sosiaalinen turvan tunne eli yhteisöllisyys, joka lopulta kerryttää sitä rahaakin.
Sosiaalisen turvan tasoa ei voi mitata siinä, paljonko ”sossun luukulta” annetaan tai ei anneta rahaa ja ruokakuponkeja. Ja kun esim. niitä ruokakuponkeja annetaan tarvitseville, niidenkin osalta valtion rahan käyttöä tulee valvoa eikä kuvitella, että syrjäytymisvaarassa olevan henkilön ongelmat on kuitattu kupongilla.
Sellainen ei rakenna aitoa hyvinvointia eikä ole todellista lähimmäisenrakkautta ja heikoimmista huolehtimista. Pahimmillaan ”sosiaaliturva” vain rahan muodossa pitää syrjäytyneet jatkossakin syrjäytyneinä. Pahoinvoinnin kierre on katkaistava, vaikka muutos parempaan tuntuukin aluksi vaikealta.
Elämässä vaikeinta on muutos, joka on kuitenkin hyvän elämän perusluonne. Muutoksen vastakohta on pysähtyneisyys, ja ainakin elämänvirran kannattaa kulkea muutosta eikä pysähtyneisyyttä kohti. Nykyisenkaltaisen ”sosiaaliturvan” muutos on elintärkeää sekä tuota rahaa saavien oman elämän kannalta että kansanterveyden ja kansantalouden näkökulmasta.
Pelkän rahan syytäminen ihmiselle, jolla elämänhallinta on pahasti hukassa, ei auta häntä oikeasti elämässä eteenpäin, vaan pahimmillaan ojasta allikkoon.
Syrjäytynyt tai pitkäaikaistyötön tarvitsee paljon apua eli sitä oikeaa sosiaalista turvaa, ei setelitukkoja.
Koska tämä(kin) tulikuuma talouspoliittinen kierrepallo nostattaa usein voimakkaita tunteita, kevennetään tunnelmaa hakemalla ensin metaforaa tavallisen lapsiperheen arjesta:
Pienelle lapselle annetaan pienempi viikkoraha ja ohjataan sen käytössä kädestä pitäen, koska hän ei vielä osaa ohjata toimintaansa luotettavasti eikä suunnitella rahankäyttöään pitkäjänteisesti järkevällä tavalla. Saman perheen teinille voidaan antaa isompi kuukausiraha esim. vapaampaan vaatteiden ostoon itsenäisesti.
Mutta jos teini ei osoita handlaavansa rahankäyttöä, vaan rahat käytetään aivan muuhun kuin vanhemmat halusivat ja nuoren perusasiat – vaikkapa lämpimät talvikengät – jäävät ostamatta, niin kyllähän siinä vanhemmat ottavat teinin kuukausirahan melko nopeasti pois ja sitten siellä kenkä- ja vaatekaupassa käydään jatkossakin vanhemman valvonnan alaisena. Teini saakoon jatkossakin vain pienen viikkorahan, kunnes oppii oman tulevaisuutensakin kannalta turvallisen rahankäytön.
Ja jos perheessä on 2 teiniä, joista toisella homma pysyy hanskassa ja hän käyttää rahaa viisaasti, ja toinen teini tuhlaa vaateostoksiinkin tarkoitetut kuukausirahat päihteisiin, pelikoneisiin ja roskaruokaan, niin onko se väärin, jos toinen teini saa edelleen pitää ostosvapautensa kuukausirahan muodossa ja toista teiniä ohjeistetaan uudelleen kädestä pitäen, kunnes rahankäyttö alkaa sujua ja teinin toimintaan voi taas luottaa?
Näennäisesti eri säännöt eri tavoin toimiville teineille samassa perheessä eivät ole lainkaan epätasa-arvoista lastenkasvatusta tai väärin tuota rakasta tuhlariteiniä kohtaan, vaan pikemminkin suurta rakkautta häntäkin kohtaan. Yhteiskunnan tasolla tämä tarkoittaa, että sosiaaliturva-tukijärjestelmässä on oltava sekä joustavuutta että selkeät pelisäännöt, jotka edistävät kestävää hyvinvointia yksilöiden elämänhallinnan parantamisella ja osallisuudella kukin oman kulloisenkin parhaan panoksensa voimalla. Pienikin panos on tärkeä, aivan kuten pieni lapsi nauttii saadessaan olla mukana perheen kotitöissä.
Vanhempien tehtävä on auttaa ja tukea nuorta eteenpäin elämässään eikä antaa hänen jäädä sellaiseen harhaluuloon, että aikuisena hän pärjäisi omassa kodissaan samalla meiningillä. Jos teiniä ei vahvasti ohjata muuttamaan toimintaansa, hän todennäköisesti ajan myötä ylivelkaantuu ja jää sen näennäisen ”sosiaaliturvan” varaan. Ainakin jos työnteon arvoakaan ei ole lapsuudenperheessä hänelle opetettu eikä koulupolulla kannustettu tsemppaamaan voidakseen rakentaa itselleen hyvän arjen.
Miksi lasten ja teinien kasvatuksessa todennäköisesti me kaikki vanhemmat haluamme, että vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä? Emme halua opettaa heille holtitonta tuhlauskulttuuria, koska tiedämme lastemme joutuvan ongelmiin ennemmin tai myöhemmin.
Miksi sama vapauden ja vastuun saumaton liitto ei päde läheskään kaikkien poliitikkojen talouslogiikassa?
Miljardien pottejahan tulisi valvoa entistä tarkemmin ja syrjäytymisvaarassa olevaa aikuista ohjata aktiivisesti eikä vain antaa ”sosiaaliturvaksi” nimetyn rahasumman juosta vuodesta toiseen.
Mikäli ”kasvoton valtio” kustantaa kansalaistensa elämää enemmän kuin tavanomaisten peruspalvelujen osalta (eli käytännössä veronmaksajat kustantavat toistensa holtitonta rahankäyttöä ja terveyttäkin tuhoavia arkivalintoja), niin tuota julkisen hallinnon rahankäyttöä ei voi johtaa vain vapaudella ilman vastuuta.
Rahansiirrot ilman käytännön kontrollia johtaa väärissä käsissä lopulta sekä kansanterveydelliseen että kansantaloudelliseen kriisiin. Sen lisäksi että se on yksilön näkökulmasta todella surullista, kun hän ei kykene pääsemään elämässä eteenpäin parempaa kohti. Se ei johda hyvään kenenkään kannalta katsottuna.
Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä, kuten niiden teinien kuukausirahojen kanssa toimitaan. Rajat on rakkautta eli todellista sosiaaliturvaa.
Kun kuka tahansa suomalainen tai muu Suomessa asuva henkilö ei ole osoittanut olevansa kykenevä huolehtimaan omasta elannostaan, hänen rahankäyttöään tulee valvoa nykyistä paremmin eikä antaa rahaa täysin vapaasti ”sosiaaliturvaksi” nimetyillä tilisiirroilla.
On suurempaa lähimmäisenrakkautta ohjata avun tarvitsijaa kädestä pitäen parempaan arjenhallintaan ja tavallisen työnteon pariin kuin suoltaa ”kasvottoman valtion” eli meidän muiden veronmaksajien euroja kuukausitolkulla lisää tuohon samaan pohjattomaan kaivoon.
Esimerkiksi täällä Espoon Leppävaaran KELAn oven edessä on monta syrjäytynyttä odottamassa rahojaan tiettynä päivänä. Heti ”sossun luukulta” päästyään heidän saama ”sosiaaliturva” valuu samantien kurkusta alas tai suonensisäisesti.
Kyllä, olisi todella paljon työläämpää antaa heidän tarvitsema todellinen sosiaaliturva esimerkiksi puhtaan ruoan ja vaikkapa tuettuun työharjoitteluun tai osa-aikaiseen työnhakuunkin kelpaavien perusvaatteiden muodossa.
On teoriassa helppoa vain laittaa eurot rullaamaan KELAn järjestelmissä automaattisina kuukausisuorituksina. Ei tarvitse kohdata noita oikean avun ja ohjauksen tarvitsijoita.
Muutos tapahtuu ns. epämukavuusalueella ja kasvukivut kuuluvat kansalaiseksi kasvuun. Jos muutosta ei vaadita, muutosta ei tapahdu, jos yksilö ei aiemminkaan ole osoittanut halukkuutta muutokseen.
Sossurahan syytämisessä ei ole aitoa sosiaaliturvaa sentin vertaa. Sen sijaan kovalta kuulostava ”talouskuri” on oikeasti suurta lähimmäisenrakkautta. Se on ohjausta ja tukea, parempien toimintatapojen opettamista ja hyvään muutokseen kannustamista.
Miksi annamme periksi? Emmekö usko, että syrjäytymisvaarassa tai syrjäytyneidenkin kelkan saisi vielä käännettyä?
Ovatko he menettyjä tapauksia, joilta on helpompaa sulkea silmät ja antaa sossurahan kustantaa heidän ryyppy- ja piikkiputkensa?
Pahassa päihdekierteessä oleva henkilö ei enää nauti niistä ryyppyreissuistaan ja pilviseikkailuistaan. Hän tarvitsee käytännön apua eli oikeasti sosiaalista sosiaaliturvaa, jotta hän voi päästä kuiville.
Samoin muitakin sosiaaliturvaa tarvitsevia tulee auttaa usein aivan kädestä pitäen, kunnes esim. työnhaku tuottaa tulosta ja arjen rahankäyttö on terveyttä ja hyvinvointia tukevaa eikä päinvastoin.
Tilastoista tiedämme, että alemmissa sosiaaliluokissa elintavat ovat todennäköisemmin epäterveet kuin korkeasti koulutettujen kohdalla. Miksi kansanterveyttä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia ei hoideta kokonaistaloudellisestikin?
Eikö olisi vain kaikkien terveyden ja hyvinvoinnin kannalta kohtuullista, että sosiaaliturva-rahoja ei voi käyttää mihin tahansa siellä Prismojen ja K-kauppojen kassoilla? Saati baareissa?
Aivan varmasti ruokakauppiaat olisivat valmiit hoitamaan kassakontrollin, jos ruokakuponkeja saisi käyttää vain tavalliseen kunnon ruokaan.
Onhan Prismojen ja K-Kauppojen järjestelmissä nyt jo mahdollisuus seurata tuotekohtaisesti sentin tarkkuudella jokaisen kanta-asiakkaan ostoksia, joten aivan varmasti sosiaaliturvan valvonta onnistuisi yllättävän helposti.
Jos isot ruokaketjut eivät hommaan suostuisi, varmasti pienemmät yrittäjät hoitaisivat homman.
Olisiko tämänkaltainen ohjaus tosiaan liian työlästä byrokratiaa nyt tekoälyn aikakaudella?
Vaiko sittenkin kokonaistaloudellista ja kansanterveydellisestikin tärkeää johtamista?
Joku sanoo tämmöisen olevan epäinhimillistä holhoamista. Mutta tulihan niitä lapsuusperheenkin teinejä holhota, jos he holhousta osoittivat vielä tarvitsevansa. Heidän vapaavalintainen toimintansahan ohjasi heitä vain ojasta allikkoon, joten haluammeko tosiaan pitää syrjäytyneet jatkossakin syrjäytyneinä?
Kun syrjäytynyt aikuinen ei ole saanut ohjausta lapsuudenkodissaan, vaan on ehkäpä elänyt alkoholistivanhempien ”hoidossa”, niin eikö hyvinvointiyhteiskunnan viimeistään aikuisuudessa tulisi auttaa syrjäytymisvaarassa olevaa kestävämmälle elämänpolulle?
Sosiaaliturvan maksaminen ei ole muutoskeino parempaan esimerkiksi elintapojen suhteen. Jokainen solu – myös toimintaamme ohjaavat aivosolut – rakentuu siitä ruoasta, jota suuhumme pistämme päivittäin. Myös parempaa aivotyötä ja työssäjaksamista voi johtaa paremman ravinnon voimalla, joten miksi emme auttaisi syrjäytyneitä konkreettisesti rakentamaan elinvoimaansa uudelleen esimerkiksi ruokakauppojen ostoskontrollin avulla?
Rajat on rakkautta, ja vapauden kanssa on tultava vastuu sosiaaliturva-rahankin käytöstä.
Se on reilua, oikeudenmukaista ja tasa-arvoista jokaista Suomessa asuvaa suomalaista tai maahanmuuttajaa kohtaan. Säännöt on kaikille samat, ja sääntöjen noudattamista tulee valvoa.
Se tuo aitoa sosiaaliturvaa heillekin, jotka saavat itse huolehdittua perheestään ahkeralla työnteolla eivätkä tarvitse ylimääräisiä KELA-tukia. Heitä kiitetään sillä, että he saavat pitää myös taloudellisen vapautensa, koska kantavat vastuunsakin.
Ja kun useampi Suomessa asuva kantaisi vastuunsa, verotuloja jäisi paremman hyvinvointivaltion rakentamiseen eikä tarvitsisi olla leikkaamassa vaikkapa koulujen ja vanhusten hoidon rahoituksesta jatkuvasti. Se on aitoa sosiaaliturvaa hyvinvointivaltiossa.
Jotkut ajattelevat huolehtivansa muista kansalaisista paremmin, kun he kantavat kaiken vastuun heidän puolestaan ja silottelevat tien heikompien edessä.
Jo vanha viisaus kehottaa meitä mieluummin opettamaan kaverimmekin kalastamaan kuin vain kantamaan kalaa hänen eteensä vuodesta toiseen. Miksi nykyinen sosiaaliturva ei toimi niin?
Tutkimuksetkin ovat todenneet, että helikopterivanhempien lapsista tulee todennäköisemmin masentuneita ja ahdistuneita aikuisia, koska lapsia ei ole opastettu toimimaan yhteiskunnassa.
On normaalia elämää, että meillä kaikilla on vaikeuksia ja vaikeita hetkiä. Onkin paljon arvokkaampaa opettaa kaveriamme selviämään vaikeuksistaan erilaisilla keinoilla, kuin että vain surkuttelemme hänen tilannettaan ja kannamme sitä kalaa hänen pöytäänsä vuodesta toiseen.
Sosiaaliturva ei toimi, jos sen saajia ei auteta ja opasteta toimimaan aktiivisesti itse oman elämänsä kuntoon laittamiseksi. Rahalla ei mitkään syvemmät ongelmat ratkea. Raha on vain energianvaihdon väline, mutta rahalla ei kenenkään energia lisäänny.
Varsinkaan jos tuota rahaa ei käytetä edes kunnon ruokaan, vaan pikemminkin elinvoimaa heikentäviin kemikaalicocktaileihin, joita ne aivo- ja hormonitoimintaakin sotkevat sokerimätötkin ovat.
Kun hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu 100% oikeudenmukaisesti se, että muiden veronmaksajien rahoilla kustannetaan heikompiosaisten perustarpeet, niin oikeudenmukaisuudesta on kaukana se, että ”sosiaaliturvaksi” nimettyä rahankäyttöä ei valvota kunnolla.
KELA-rahat eivät mene aina pelkästään syrjäytyneiden pubi-istuntoihin, vaan myös lapsiperheille. On 100% tärkeää tukea lapsiperheitä, jotta heidän lapsistaan ei tule myös em. syrjäytyneitä alkoholisteja tai narkomaaneja.
Mutta jos tuon ”sosiaaliturvaa” tarvitsevan lapsiperheen vanhempi on aikoinaan ollut se edellä kuvailemani teini, jolla rahankäyttö ei pysynyt lainkaan hanskassa eikä häntä ohjattu silloin parempaan rahankäyttöön ja aktiiviseen työntekoon lapsuudenperheessä, niin millä tilastollisella todennäköisyydellä hän olisi vastuunsa tunteva aikuinen ja vanhempi omillekaan lapsilleen?
Kaikki tietävät kyllä, että ongelmat ja mm. syrjäytyminen kulkevat perheessä polvesta toiseen, koska tuota haitallista ketjua ei kukaan katkaise edes valtion ”sosiaaliturva”-maksutekniikkaa hyödyntäen.
On todella surullista seurata kaupan kassajonossa, kun edellä oleva perheenäiti osti ruokakupongilla ensin hienot nappikuulokkeet ja vasta sitten alkoi katsomaan ruokakärryynsä, että mitkäs perheen ruoat vielä mahtuisivat ruokakupongilla maksettaviksi. Ostoskärryyn jäi monia tarpeellisia ruokia, jotka ruokakupongin antajataho oli varmaan olettanut ostettavan. Koska lapsiperheen äitihän tarvitsee enemmän ”sosiaaliturva”-rahaa tililleen, kun hänellä on ne lapsetkin elätettävänä.
Mutta jos ”sosiaaliturvan” rahankäyttöä ei valvota, niin syrjäytyneen perheen äiti ei edelleenkään osta riittävästi ruokaa lapsilleen.
On päivänselvää, että esimerkiksi joidenkin nappikuulokkeiden ei pitäisi olla ykkösprioriteetti, jos samaan aikaan pyydetään aina vaan lisää ”sosiaaliturva”-rahaa ”lasten elättämiseksi”.
”Sosiaaliturva”-summien maksatusta olennaisempaa on osallistaminen eli sosiaalinen yhteisöllisyys, jota tulee johtaa määrätietoisesti eikä jättää sattuman varaan tai vaikkapa hyväntekeväisyysyhdistysten kontolle. Tietysti aktiivinen yhteistyö alueen kaikkien toimijoiden – myös niiden yhdistysten ja yritysten – kanssa on järkitoimintaa kunnissa ja hyvinvointialueilla, mutta vastuu pysyy edelleen kunta- ja aluepäättäjillä.
Vastuuta ei voi ulkoistaa, vaikka joidenkin palvelujen ulkoistus ja yksityistäminen onkin kokonaistaloudellisesti tehokkainta.
Vastuuta aidosta sosiaaliturvasta ei myöskään voi pestä käsistään pelkästään pistämällä lisää rahaa kiertoon ihmisille, joiden käsissä rahaa ei käytetä perheen aidosta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Tarvitaan rutkasti lisää opastusta, ohjeistusta, käytännön apua ja myös sitä valvontaa, jota ei kannata pelätä vaan arvostaa enemmän.
Rajat on rakkautta. Onko sinulla rohkeutta rakastaa lähimmäistäsi, joka selvästi tarvitsee apua eli luotettavia rajoja, aitoa sosiaaliturvaa?
Käsiään ei parane pestä yhteisestä vastuustamme heikommista huolehtimiseksi. Siksi sinulla on nyt vapaus käyttää omaa vahvaa ääntäsi kunta- ja aluevaaleissa, ja vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen.
Kun haluat äänestää kokonaistaloudellisestikin paremman hyvinvoinnin puolesta, voit tutustua taustaani tästä.
Demokraattisessa hyvinvointivaltiossa todellista tasa-arvoa ja aitoa sosiaaliturvaa kaikille Suomessa asuville tuovat muun muassa nämä perusasiat:
- Heikoimmista huolehditaan ja paremmista ponnisteluista palkitaan.
- Vastuu ja vapaus kulkevat käsi kädessä niin teineillä, syrjäytymisvaarassa olevilla kuin vaikkapa työttömillä maahanmuuttajilla.
- Kaikki pysyy mukana ja kaikki pelaa. Rakennetaan parempi Suomi aidosti yhdessä!
Kokonaisvaltaisesti hyvinvoivan kotimaamme rakentamiseen rakkaudella kannustaen,
Kati Niemi
Kuntavaaliehdokas (Espoo)
Aluevaaliehdokas (Länsi-Uusimaa)
