Espoon kouluissa inkluusio on tärkeä lähtökohta, ja jokaisella lapsella on oikeus kuulua kouluyhteisöön. Samalla on tunnustettava, että oppilaiden tarpeet vaihtelevat, ja joillekin erityistä tukea tarvitseville oppilaille pienryhmät ovat paras ratkaisu oppimisen ja hyvinvoinnin tukemiseksi.
Hyvin toimiva inkluusio edellyttää riittäviä resursseja ja joustavia ratkaisuja, jotta jokainen saa oppimisympäristön, jossa voi kehittyä ja menestyä. Pienryhmät ovat tarpeen erityistilanteissa, joissa suuri luokkaympäristö ei tarjoa riittävää tukea. Kun oppilaiden erilaiset tarpeet huomioidaan aidosti, inkluusio voi toteutua käytännössä niin, että se palvelee kaikkia.
Inkluusio on niin tärkeää, ettei sitä parane käyttää väärin.
Inkluusio on arvokasta demokraattisessa yhteiskunnassamme, koska se luo oikeudenmukaisemman ja toimivamman yhteiskunnan, jossa jokainen voi osallistua ja kehittyä täyteen potentiaaliinsa. Myös meillä Espoossa.
Inkluusio ei kuitenkaan saa toimia suojakilpenä vastuulta, keskustelulta tai muutoksen tarpeelta. Aidosti inklusiivinen yhteisö ei tarkoita konfliktien ja erimielisyyksien välttelyä, vaan niiden rakentavaa käsittelyä. Kaikki yhdessä.
Jos inkluusion varjolla vältetään vaikeita kysymyksiä tai estetään avoin keskustelu, siitä tulee este kehitykselle eikä väylä parempaan yhteisymmärrykseen.
Inkluusion perusajatus on niin tärkeä, että siitä ei parane kääntyä kirosana vain siksi, että inkluusion nimissä tehdään maalaisjärjen vastaisia päätöksiä esimerkiksi koulujen erityislasten pakkointegroimiseksi suuriin luokkiin.
Ennen kuin käydään koulujen näkökulmasta tätä asiaa tarkemmin läpi, tsekataan vielä, että mitä se englanninkielinen termi inkluusio sitten oikeastaan edes on. Ja mitä se ei ole, vaikka sellaiseksi jotkut sitä ovat väkisin vääntäneetkin.
Hyvä muuttuu harvinaisen nopeasti myös pahaksi, jos hyvää käytetään väärin.
Inkluusio on:
Englannin inclusion tarkoittaa sananmukaisesti mukaan ottamista ja sisällyttämistä. Inkluusio on käytännössä:
Moninaisuuden arvostamista: Erilaiset taustat, kyvyt ja identiteetit nähdään vahvuutena ja yhteiskunnan rikkautena. Jokainen tietää, että toimiva tiimi työpaikoillakin rakentuu moninaisille taidoille. Tarvitsemme erilaisia näkökulmia ja taitoja.
Mahdollisuuksien lisäämistä: Kaikille mahdollistetaan mm. koulutus ja avoimet ovet työelämään.
Turvallisen tilan luomista: Jokainen voi kokea kuuluvansa yhteisöön ilman pelkoa syrjinnästä. Myöskään pelkkä syrjinnän tuomitseminen ei riitä, vaan on aktiivisesti luotava yhdenvertaisempia rakenteita. Muuten ei mahdollisuuksienkaan voi sanoa olevan tasaveroiset kaikille.
Esteiden poistamista: Rakenteellisten, asenteellisten ja joskus ihan myös fyysisten esteiden purkamista, mikä voi ilmentyä kaupunkisuunnittelussa esim. alueiden segregaation vähentämisenä ja parempina liikenneyhteyksinä eri asuinalueiden välillä. Koulumaailmassa se voi tarkoittaa sitä, että erityisoppilas pääsee lähikouluunsa naapurinlasten kanssa eikä joudu matkustaa 30 km päähän.
Joustavuutta ja mukautumista: Erilaisten tarpeiden huomioimista päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, terveydenhuollossa, vanhustenhoidossa ym. eli koko yhteiskunnassa.
Osallisuuden varmistamista: Jokaisella on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa yhteisössä sekä rakentaa yhteistä hyvää.
Kuuntelemista ja oppimista: Erilaisten kokemusten ymmärtämistä ja huomioimista päätöksenteossa.
Yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä: Erojen sijaan keskittyminen yhteisiin tavoitteisiin ja vuorovaikutukseen.
Jokaisen potentiaalin tunnistamista ja tunnustamista: Ihmisten luontaisten ja opittujen vahvuuksien positiivista hyödyntämistä sekä jatkuvan oppimisen ja kehittymisen tukemista. Vaikka vastuu onkin meillä jokaisella itsellämme, me kaikki tarvitsemme toistemme tukea ja kannustusta.
Inkluusio ei ole:
Pakotettua yhtenäisyyttä ja tasapäistämistä: Inkluusio ei vaadi, että kaikki ajattelevat samalla tavalla, vaan että erilaisuus hyväksytään ja eri ihmisten kohdalla voidaan toimia eri tavalla kuin toisten kohdalla (mm. siellä kouluissa erityislasten kohdalla). Tasapäistäminenkään ei johda inkluusioon, jossa kaikkien moninaisuutta ja luontaisia eroja arvostetaan ja kannustetaan edistämään.
Pelkkää diversiteettiä: Moninaisuus ilman aitoa osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia ei ole inkluusiota, joka edellyttää myös yhdessä toimimista aktiivisesti.
Yhden ryhmän suosimista toisten kustannuksella: Kyse on kaikkien osallistamisesta ja jokaisen oman osallistumispanoksen antamista muidenkin eduksi, ei vastakkainasettelusta eikä vapaamatkustamisesta muiden kustannuksella.
Kaikille saman tarjoamista: Yhdenvertaisuus ei tarkoita, että kaikki saavat vaikkapa tismalleen saman koulutuksen, vaan että yksilölliset tarpeet huomioidaan ja erikoistumiseenkin kannustetaan.
Vain sääntöjä ja politiikkaa tai symbolisia eleitä ilman aitoa muutosta: Inkluusio ei ole vain kaunopuheinen strategia tai ohjeistus koulujen toimintaan, vaan tapa toimia ihan tavallisessa lasten ja aikuistenkin arjessa. Inkluusiota ei ole pelkät juhlapuheet ja julistukset eivätkä hashtag-somekampanjat ilman konkreettisia tekoja inkluusion tarvitseman muutoksen aikaansaamiseksi.
Kipeiden faktojen ohittamista status quon säilyttämistä: Vaikeistakin asioista on keskusteltava avoimesti ja kunnioittavasti. Inkluusio vaatii rohkeutta muuttaa rakenteita ja käytäntöjä, jotka joko estävät täyden osallisuuden tai ei riittävästi kannusta osallistumaan yhteisen hyvän rakentamiseen aktiivisesti, kukin omalla uniikisti parhaalla panoksellaan.
Kun haluat aidosti edistää inkluusiota ja arvokasta demokraattista kehitystä Suomessa, et myöskään piiloudu inkluusio-trendisanan taakse niissäkään hetkissä, kun yhteiskunnallisiin ongelmiin on puututtava ja kehitettävä kestäviä ratkaisuja inkluusionkin edistämiseksi eikä vastakkainasettelun kärjistymiseksi.
Inkluusion nimissä ei siis parane katsoa mm. maahanmuuttoon liittyviä haasteita läpi sormien, ja sitten käytännössä syrjiä ongelmia esiinnostavia henkilöitä syyttäen heitä rasistiksi tai jollain muulla yhtä ylistävällä sanalla. Sellainen on jo henkistä väkivaltaa ja psykologisen turvallisuuden rikkomista. Demokraattisessa Suomessa pitää olla turvallista puhua myös ongelmista ilman, että sinua leimataan yhtään minkäänlaiseksi ”väärinajattelijaksi”.
Inkluusion nimissä ei myöskään kouluissa saa pakottaa esim. erityisoppilaita osaksi isoa normiluokkaa, vaan yksilöllisiäkin eroja on kunnioitettava, vaikka yhteisöllisyyttä ja ”kaikki mukaan porukkaan”-kasvatustapaa kannattaakin edistää.
Inkluusion nimissä ei myöskään erityislasten vanhempia saa vaientaa, kun he nostavat esille inkluusion väärinkäytön haitat.
Inkluusio on niin arvokasta, että sen väärinkäyttöön ei pidä sortua, vaikka muut keinot vaikkapa poliittisessa vaikuttamisessa olisi vähissä.
Koulumaailmassa inkluusio tarkoittaa jokaisen oppilaan oikeutta käydä lähikouluaan ja saada oppia tavallisissa koululuokissa, vaikka hänellä olisi esim. oppimisvaikeuksia, sairaus tai vamma.
Inkluusioperiaatteiden mukaisesti ns. erityisoppilaita ei tule luokitella ominaisuuksiensa mukaan, vaan kohdella tasaveroisesti kuten ns. tavallisia oppilaita.
On arvokasta, että esim. kehityshäiriöiset saavat tulla mukaan samaan kouluun ja luokkaan vaikkapa naapurin lasten kanssa eikä heitä automaattisesti suljeta pois lähiyhteisöstään.
Erilaiset oppimisen lähtökohdat ja tukitarpeet tietysti vaativat riittäviä resursseja kouluihin.
Suomen eri kaupungeissa ja kunnissa inkluusiota on johdettu eri tavoin. Joissain tilanteissa ns. erityisoppilaan saama tuki ja oikeus oppia pienryhmässä on loppunut, kun hänet on ”inkluusion” nimissä käsketty jatkamaan opintojaan tavallisessa (yleensä suuressa) luokassa.
Jotkut kunnat ovat siis kääntäneet inkluusioon liittyvän oikeuden säästötalkoiden vuoksi velvollisuudeksi olla ns. normiluokassa.
Onko mikään ihme, että joidenkin käytöshäiriöisten ”integrointi” ns. tavalliseen luokkaan ei ainakaan vähentänyt hänen käytöshäiriöitään, vaan alkoi aiheuttaa ongelmia myös muille oppijoille?
Lapsi, jota on koko ikä moitittu vaikkapa levottomuudesta tai normeihin nähden huonosta käytöksestä, tietää kyllä aiheuttavansa häiriötä muille. Hän kyllä käyttäytyisi paremmin, jos pystyisi ja osaisi. Parempien käytöstapojen tai rauhallisuuden omaksumiseen hän tarvitsee tukea ja aikaa. Aivotkin kehittyvät n. 25-vuotiaaksi asti voimakkaasti (ja paljon läpi elämän), joten kasvavan lapsen käytöshäiriöt ovat monen lapsen – ei kaikkien kohdalla – ohimenevä kasvukipu.
Kasvavan lapsen käytöshäiriöt eivät ratkea sillä, että inkluusion vuoksi häntäkin vaaditaan tulemaan mukaan ns. normaaliin luokkaan ja sitten hän saa taas kuulla lisää moitteita käytöshäiriöidensä vuoksi sekä muilta oppilailta että näiden vanhemmilta.
Ja on sanomattakin selvää, miten suurta ahdistusta tällainen ”pakkoinkluusio” aiheuttaa erityislapsen vanhemmille. Hekin ovat aivan varmasti saaneet kärsiä tarpeeksi monessa arkitilanteessa moitteista tyyliin ”etkö sä osaa kasvattaa kakaraasi käyttäytymään?” Sellainen on syrjintää, ei inkluusiota.
Erityislapsia tulee olemaan jatkossakin. Inkluusio tai mikään muukaan pakkointegrointi ei poista sitä tosiasiaa. On hienoa, että erilaiset oppijat saadaan mukaan yhteiseen porukkaan, mutta yhtälailla on ymmärrettävä, milloin erityislapsi itse ei hyödy inkluusiosta, vaikka me neurotyypillisten lasten vanhemmat niin kuvittelisimme.
Erityislapset tarvitsevat erityistä tukea ja joissain tapauksissa se tarkoittaa sitä, että erityislapsi oppii parhaiten pienryhmässä ja erityisopettajan tai koulunkäyntiavustajan tukemana.
Joillekin ns. erityislasten vanhemmille koulujen inkluusiosta on tullut jo suuri ahdistuksen aihe, kun edistykselliseltä kuulostavan inkluusion nimissä automaattisesti on leikattu erityistukea tarvitsevien pienryhmät pois ja oletetaan erityistä tukea tarvitsevien pärjäävän ns. normiluokalla tukitoimien avulla.
On ymmärrettävä, että joidenkin lasten kohdalla suuri luokka on niin suuri stressin aihe, että ei siinä kohdassa auta, vaikka erityisopettaja olisi vierellä koko ajan.
Ns. tavallisissakin luokissa on monia lapsia, jotka aivan luontaisen ja terveen hermostotyyppinsä vuoksi kuormittuvat ympärillä olevasta ihmisten paljoudesta enemmän kuin toiset.
Aikuisten kohdalla puhutaan introversioon ja ekstroversioon taipuvaisuudesta mm. toimistojen avokonttorikeskusteluissa. Samahan on jo lapsilla, koska kyseessä on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus – ei sairaus tai vamma.
Kun lisäksi kasvavilla lapsilla on erilaisia neuroepätyypillisyyksiä, sairauksia tai vammoja, niin miten voisimme kuvitella, että 100% jokaikinen lapsi pystyisi keskittymään oppimaan normaalinkokoisessa luokassa?
Tässäkin päätöksenteossa on käytettävä maalaisjärkeä ja kuunneltava myös niitä oikeita lapsensa oppimisen asiantuntijoita eli lasten vanhempia, jotka varmasti tuntevat lapsensa kuormitustasot elettyään lastensa tukena siinä tavallisessakin arjessa lapsensa syntymästä asti.
Myös vanhempia on kuunneltava, ja osa erityislasten vanhemmista on erittäin ahdistunut inkluusioon pakottamisesta. Jos vanhempikin on sietokykynsä äärirajoilla jo tämän inkluusion vuoksi, niin mitkä hänen voimavarat on lapsensa kanssa elämiseen taistellessaan koulubyrokratiaa vastaan?
Inkluusiotakaan ei siis tule palvoa sokeasti, vaikka se niin tärkeä kehityssuunta onkin yhteisöllisyyden ja erilaisuuden ymmärtämiseksi.
Mutta juuri siksi, kun se on niin tärkeää, siitä ei parane muodostua kirosanaa kenenkään lapsen tai vanhemman arkeen.
Inkluusio on hyvästä, ja yhtälailla poikkeus vahvistaa säännön, eikös vaan?
Uniikin yksilöllisiä lapsia ymmärtäväisempää ja aidosti yhteisöllisempää inkluusioarkea Espooseenkin rakentaen,
Kati Niemi
Kuntavaaliehdokas Espoossa
Aluevaaliehdokas Länsi-Uudellamaalla
